Vai että aivojumppaa. Hyvä kun saa edes kroppansa liikkeelle. Toisaalta aivojumpassa ei tarvi välttämättä olla kroppa liikkeessä. Joudun ikäväkseni huomaamaan miten kroppa alkaa olla todella huonossa kunnossa. Olkapäät ja käsivarret ovat jatkuvassa kiputilassa. Välillä lonkat jumittaa ja nyt uutena vaivana on polvetkin alkaneet kipeytyä. Lääkärissäkin kävin vaan mitäpä hyötyä siitä oli. Ei mitään. Labrakokeisiin määräsi, en ole vielä jaksanut mennä. Kyllähän minä tiedän, että minulla on nivelissä tulehduksia, vaan miten ne saa poistumaan. Siihen en ole saanut vastausta. Särkylääkkeitä vaan, tietenkin olisi hyvä harrastaa jonkinasteista liikuntaa, vaan kun sekin on aina ollut minulle vastenmielistä. Ja nyt varsinkin, kun kivut vielä tekevät liikunnasta vielä ikävämpää.

Ilmatkin olleet viime aikoina sen verran ikävät, ettei ulos ole viitsinyt paljon nokkaansa laittaa. Pikkukoiran kanssa kuitenkin olen edes omassa pihassa ulkoillut, nimenomaan ulkoillut niinkuin koira. Koira juoksee ympyrää ja kehää ja minä pyörin suurinpiirtein paikallani vahtien mihin päin koira menee. Jos menee liian kauas minusta, niin sitten pikkupyrähdys ja hakemaan koira takaisin. Siinäpä sitä liikuntaa. No, olen muutaman kerran sentään käynyt pienellä lenkillä sen kanssa. Hyvin pienellä lenkillä. Kun nyt vain tulisi kuivat ilmat ja aurinko paistaisi, olisi minullakin intoa lähteä vähän pidemmällekin lenkille koirien kanssa. Siis niitähän on kaksi. Emo ja pikkukoira. Meidän vanhus Tepsu, jouduttiin lopettamaan, sillä niitä vanhuuden vaivoja ja mitä lie, parempi oli sille päästä pois kärsimästä.

Mutta se aivojumppa. Voiko sanoa aivojumpaksi käsitöiden tekoa? Olen jostain syystä alkanut tekemään nukevaatteita, neuloen ja virkaten. Täytyy siinäkin miettiä miten tehdä vaikka valmis ohje niihin onkin. Joutuuhan niitä tehdessä kuitenkin laskemaan silmukoita ja mittailemaan missä kohdassa on käden aukot ja kaula-aukot ja jos on vielä pitsineuletta, pitää olla tarkkana, että kuviot tulevat oikealle kohdalle. Siispä pidän aivojumppana käsitöiden tekoa. 

Tämä sairaus myös on todella raskasta välillä. Omia tuntemuksiaan täytyy osata tarkkailla. Milloin ollaan menossa alaspäin kohti masennusta ja milloin noustaan vauhdilla liian korkealle kohti maniaa. Paitsi että nyt olen aika lailla pysynyt tasatilanteessa viime aikoina. On ehkä lääkitys aika tavalla kohdallaan. Ja kun on oppinut ymmärtämään tätä sairautta, sitä oppii myös tunnistamaan omia mielenliikkeitään, eikä yritä olla jotain muuta kun on. Väsymys on joskus niin valtava, ettei pysty oikein millekään. Tekisi mieli vain nukkua ja nukkua. Silloin on vähän pakotettava itseään ylös ja ulos tai jotain. Huomaan, jos en vain anna valtaa väsymykselle ja alan oikeasti tekemään jotain, niin se väsymyskin väistyy jonkin verran. Epäilen välillä vahvasti että olen vain laiska. Sekin tietenkin on mahdollista, kun ei tarvitse mennä oikeasti minnekään, antaa vain vallan itselleen olla vain, kai se se väsymys siitäkin tulee. 

Kun katson ulos ikkunasta on kaikki niin samanlaista, ruskeankeltainen pelto, ruskenharmaita puunrunkoja, yhtä ja samaa ruskeanharmaankeltaista joka puolella. Ei paljon innosta maisemakaan tällä hetkellä. Kunhan vain tuo aurinko jaksaisi paistaa ja alkaisi vihertää ja kukat jaksaisi kukkia, niin ehkä oma mielenmaisekin piristyisi. Näillä mennään nyt tällä hetkellä, ehkä jo piankin on parempi päivä.